Yksinäinen olo. Kun en suostunut olemaan niiden parin tyypin kaa vähän aikaa, niin mietin et kaduttaako ja  muuta nyt sen takia, et haluisin olla niitten kaa, vai siitä, et haluisin olla vaan jonkun? Kun nyt on yksinäinen olo.

Luulen että kyllä myös kaipaan niitä ja mitä meillä oli. Siis sitä et soitetaan joka päivä, kerrotaan juttuja ja muuta. Olihan se hauskaa. Mut nyt se näyttää kirjotettuna muulta ku mitä se oli; ei mulla mitään amerikkalainen teinileffa bff-kavereita oo pitkään aikaan ollu. Ei se ihan sellasta ollu... Vaikka kyllähän siitä tuli sellanen olo, et joku välitti.

Mutta sillon, kun en pitäny kunnolla yhteyttä, ni se tuntu hyvältä. Oli ihanaa olla itsekseen, tuntu etten tarvinnu ketään. Tai ainakaan niitä. Sillon oli alkanu ärsyttää ne tyypit. Koska jos kerroin et mulla oli paha olo, ni toinen alkoi huutaa mulle että 'älä ajattele negatiivisia asioita, ajattele iloisia asioita', ja muuta paskaa. Siitä sai sen kuvan että mä olin tehnyt jotain väärää, vaikka en usko että olin... Se oli raivostuttavaa. Voiko joku oikeasti luulla, että se on niin helppoa? Että jossain pään sisäpinnassa on nappi, jonka avulla voi säätää mitä ajattelee. Ei se mene niin. Ja muutenkin, se ja muut mun ongelmat ei enää tunnu ihan normaalilta. Tuntuu niinkuin olisin jotenkin.. outo, että ajatuksissani ja mielenterveydessäni on joku pieni ja vaikeeasti parannettava, piileskelevä vika. Joka vaikuttaa salaa mun ajatuksiin ja reagointiin ja käyttäytymiseen.

Mutta kuitenkin. Nyt on ikävä niitä.

Ja haluan Miron, kuten tavallista.

Eilen taas itkeskelin. Luulin et mulla oli menny hyvin, mutta sitten sattu yks juttu ja aloin itkeä. En edes tiennyt tarkalleen miksi, en kaikkia syitä. On hämmentävää kun ei tiedä, mistä kyyneleet johtuu... Ja sitten aina vaivun kamalaan itsesääliin angstatessani, ja tuntuu ettei se ole oikein, että vaan yllytän itseäni itkemään, et se on feikkiä. Mut joskus vaan tekee mieli itkeä. Haluaa, että ne suolaiset kyyneleet vierii pitkin kasvoja...

Sillon kun mulla on pahaa olo (harvemmin kai nykyään), tekee aina kauheesti mieli viillellä. Se on outoa, koska sillon kun ennen tein niin, se ei todellakaan auttanu. Tykkäsin kyllä siitä, kun veri virtasi, mutta siihen se jäi... Mut nyt sit vaan tekee kauheesti mieli viiltää pehmeää ihoa. Vuotaa verta, sitä ehkä eniten... Tekee vaan mieli... Jostain syystä tuijotan joka päivä niitä haalistuneita arpia, mitä mun käsivarren väärällä puolella on. Katson niitä, mietteliäästi. Omituista.

Elämä on omituista. Todella omituista.

In a West End Town a dead end world

The East End Boys, West End Girls