Eilen oli hienoa itkeä jonkun toisen takia. Siis isän takia. Yleensä itken itseni takia, omille ongelmilleni... Mutta eilen siihen todella liittyi joku toinenkin. Siinä oli joku toinenkin. ¨

Se oli ensimmäinen kerta, tiedätkös? Ja se tuntui hyvältä.

Eilen illalla riideltiinn äidin kanssa. Yritin vaalehdella sille, mutta ei onnistunut, ja siitä sitten... En eilen edes syönyt muuta kuin aamiaisen, kun en viitsinyt lähteä huoneestani syömään. Ja kun illalla hivuttauduin katsomaan televisiota, ajattelin että voisin kohta pyytää anteeksi, se tuli ja sano "Mene omaan huoneeseen, mä haluun katso televisiota yksin ja rauhassa." Ihan niinkun mä olisin joku koira jota voi käskeä, tai joku jota se vihaa ja jota ei kestä silmissään. Sen jälkeen se on sanonut mulle tasan yhden, kolmisanaisen lauseen.

En uskalla syödä, kun se on kotona. Kun tervehdin sitää sen tullessa nyt aamulla kotiin, se ei vastannut. Okei, mun pitäis pyytäää anteeksi, mutta silti se on todella lapsellista. Mä oon niin monta kertaa sanonut antavani anteeksi, mä oon niin monta kertaa esittänyt sietäväni sen oikkuja, että kyllä se vois nyt suhtautua järkevästi tän ensimmäisen kerran kun mä oon tehny MITÄÄN. Ja tää on eka kerta!

Eli makaan tässä pienessä, tunkkaisessa huoneessa, en uskalla mennä sanomaan mitään, päähän sattuu, silmiin sattuu, on jano, ihmettelen, kuinka kauan tätä voi kestää. Luen jotain ihme houkutus-ficcejä ja mun sydämeen sattuu. Sattuu vaikka en usko rakastavani tota naista tuolla. Rakastavani sitä joka vihaa isääni jota rakastan. Ja molemmat rakastaa mua...

Mä mietin et miten se nyt heittäytyy tollaseks puhumattomaks kun se aina niin suureen äänen paijailee ja silittelee ja kehuu mua. Tuhat, miljoona kertaa päivässä sanoo rakastavansa mua. Eikä se edes näytä siltä että yrittäis vakuutella itselleen mitään.