(Huokaus)

Kirjotin just sähköpostin isälle. Se on siellä Afrikassa ja tulee kesäkuun 16. päivä, eli muuten melkein mun syntymäpäivänä. Mulla on sitä kauhea ikävä.

Se on mahtava tyyppi. Todella erikoinen. Ei sellasia ole olemassa kun yks, ja mä olen maailman onnekkain tyttölapsi koska se on mun isä. Jota näen vaan parin viikon välein.

Nyt vasta kun se on melko täydellisesti mjun ulottumattomissa, tajuan ja tunnen muutamia asioita.

1. Musta tuntuu pahalta että olen ikinä sanonut tai tehnyt sille mitään vähänkään ilkeää.

2. Kaduttaa että olen koskaan menny johonkin tyyliin steissille haahuilemaan kun olisin voinut olla sen kanssa.

3. Tajuan miten paljon mä rakastan sitä. ja se rakastaa mua.

4. Tajuan miksi sen kanssa ollaan oltu ja ollaan.

5. Kadun etten ole puhunut sen kanssa niin paljoa kuin olisin voinut.

Eli kaksi sanaa: kadun ja tajuan.

Se on outo hahmo. En kirjoita sen elämästä tai tavoista tässä, tai joku vielä tunnistaa sen... :,) No, tunteilen tässä. Itku  on mun pääni sumentanut. Ensin en oikein tiennyt,  mitä kirjoittaa, mutta sitten kun olin vähän päässyt vauhtiin aloin itkeä. Ja itkinkin oikein kunnolla. Kyyneleet valu, valu läppärin näppäimistölle, sotki silmälasit suolaan. Itkin mun ja sen ihmisen suhteelle ja noille asioille... Itkin sille. Ja sitten tulee kertosäe... Damn these wild young hearts. Niinpä. Aluksi kirjoitin siitä, miten eilen käskin opettajaani lopettamasta mulle vittuilun, ja miten 50vuotias äijä sanoo ymmärtävänsä mua. Se on hieno jätkä :)